Artikkelit

Väinö Kopponen: Gurdjieffin koulu

Venäjän vallankumouksen (1917) tehtyä tyhjäksi Gurdjieffin suunnitelmat organisoidusta opetustoiminnasta hän siirtyi pitkän ja vaiherikkaan vaelluksen jälkeen 1922 Ranskaan ja sijoitti seurueensa erääseen Pariisin lähellä sijaitsevaan herraskartanoon. Luentoja ja liikuntaharjoituksia varten pystytettiin studio, ja koulu sai nimen "Ihmisen harmoonisen kehittämisen instituutti". Noin kymmenen vuoden ajan se toimi koekenttänä Gurdjieffin etsiessä länsimaisen ihmisen eheyttämiseen sopivaa menetelmää.

Gurdjieffin opetuksen tausta on kosmologinen ja hänen lähtökohtansa on ihmisen häiriytynyt suhde luontoon; vaikka olemme luonnon erottamaton osa ja täysin siitä riippuvaiset, me toimimme vastoin sen järjestystä. Renessanssista alkanut luonnonlakien tutkiminen ja hyväksikäyttö on vienyt nykyiseen teknologiaan, joka kiihtyvästi muuttaa biologista ympäristöämme ja järkyttää sekä fyysistä että psyykkistä tasapainoamme. Kun biosfääri eli maapallon orgaaninen elämä on rengas kosmisten vuorovaikutusten ketjussa, häiriön vaikutus ulottuu maapallon ulkopuolelle. Luonnon vastareaktio on väistämätön.

"Itseen kohdistettu työ"

Tasapainohäiriöstä on jo kauan oltu selvillä, mutta keinoja tilanteen korjaamiseksi ei ole löydetty. Gurdjieffin systeemin erikoisuutena on sen realistisuus ja universaalisuus, ts. siihen sisältyvät kaikki ilmiöt. Se vetoaa erityisesti älyymme. Kuvaavana esimerkkinä voi pitää Oragen tapausta. Kriitikko ja aikakauslehden toimittaja Orage, joka oli kosketuksessa kaikkiin länsimaisen kulttuurin henkisiin virtauksiin, oli kokenut syvän pettymyksen havaitessaan, ettei hänen älyllinen elämänsä, johon sisältyi kulttuurimme korkein ja parhain anti, johtanut mihinkään. Tavattuaan Gurdjieffin henkilökohtaisesti hän sanoi heti tunteneensa, että tässä oli opettaja: hän luopui kokonaan aikaisemmasta elämästään ja lähti oppilaaksi instituuttiin.

Gurdjieffin opetus oli käytännöllistä ja lähti jokapäiväisen elämän konkreettisista tilanteista ja kyvystämme selviytyä niistä. Mutta kun emme tunne realiteettia, tällainen lähtökohta vaikuttaa meistä niin oudolta, ettemme ymmärrä mistä on kysymys. Puhe "itseen kohdistetusta työstä", joka oli koulun työperiaate, on sen vuoksi vaikeasti tajuttavaa ja vaatii tiettyä valmistautumista.

Ouspensky on viidessä luennossaan, jotka on julkaistu kirjana "Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet", esitellyt Gurdjieffin ideoiden tärkeimpiä peruskäsitteitä; niihin tutustumalla voi muodostaa kuvaa siitä, mitä ovat ne uudet asiat, joiden kautta on mahdollista päästä uuteen tietoon. Uuden tiedon alue ulottuu edessämme olevista päivittäisten tilanteiden ratkaisuista aina vastauksen saamiseen perimmäisistä kysymyksistä, sellaisista kuin mikä on oma asemani ja merkitykseni maailmankaikkeudessa. Tällaisen tiedon väistämättömänä ehtona on alusta pitäen "itseen kohdistettu työ".

Gurdjieff vertasi kouluaan epäkuntoon joutuneiden autojen korjauspajaan. Tavallisessa elämänmenossa - koneen jatkuvasti käydessä - korjaustyö on lähes mahdotonta. Koulu merkitsi olosuhteita, joissa oppilas voi kiinnittää koko huomionsa koneeseen - itseensä - ja sen toimintaan tilanteissa, jotka Gurdjieff järjesti. Opetustyö alkoi sellaisista yksinkertaisista tehtävistä kuin halkojen hakkaamisesta, ojan kaivamisesta, työstä keittiössä jne. Itsensä tutkimisen ensi vaiheen tärkein työväline oli tarkkaavaisuus. Tarkkaavaisuus, Gurdjieff selitti, on ainetta, jota ihminen voi sekä käsitellä että hankkia lisää ja varastoida. Aineena se rinnastuu energiaan, joka on systeemin perusasioita.

Kaikki on energiaa

Filosofisen ongelman aineen ja hengen suhteesta ja siitä, miten sellaiset erilaatuiset entiteetit kuin mieli ja ruumis voivat olla vuorovaikutuksessa, Gurdjieff ratkaisi yhdistämällä monistisen ja dualistisen käsitystavan. Kaikki ilmiöt ja tapahtumat olivat kuvattavissa aineen eli energian peruskäsitteellä siten, että aineella on sekä psyykkisiä että fyysisiä ominaisuuksia. Kuta hienompi aine on kysymyksessä, sitä korkeammat ovat sen psyykkiset ominaisuudet. Ihmismieltä ei siis tarvitse alentaa aineen tasolle, se päinvastoin nostaa aineen mielen rinnalle.

Energia on laadultaan erilaista. Luonnontieteen tutkimien energioiden (lämpö, liike-energia, sidosenergia, sähkö jne.) yläpuolella olevat energiat eivät ole laittein mitattavissa. Säteilyenergian värähtelyjen ylittäessä tietyn rajan meillä ei ole keinoja sen toteamiseksi. Tällaisiin energioihin kuuluvat ne, jotka pitävät käynnissä ihmisen kokemistoimintaa eli hänen funktioitaan, siis ajatuksia, tunteita, aistimuksia. Astetta korkeammalla kuin kokemisenergiat on energia, jolla kontrolloimme tarkkaavaisuuttamme. Ja tämänkin yläpuolella on vielä energia, joka on elintärkeä elämässämme, nimittäin se, jolla teemme ratkaisuja ja valintoja. Todellisia valintoja emme pysty suorittamaan ajatusvoimalla, emme aistimiskyvyllä emmekä tarkkaavaisuudella, vaan ainoastaan energialla, joka on kaikkien niiden yläpuolella.

Eräs itseen kohdistetun työn päätavoitteita on tuottaa elimistöllemme näitä korkeamman asteen energioita, joilla voimme määrätä omasta tulevaisuudestamme ja samalla nostaa aistimus-, tunne- ja ajatusprosessit tavanomaisen tason yläpuolella tapahtuviksi. Niille antaa aivan erityisen arvon se, että niiden kautta meihin rakentuu sellaista, minkä avulla käy mahdolliseksi elää tavalla, joka kokonaan eroaa mekaanisesta elämänkulusta.

Kolminaisrakenteemme

Gurdjieffin maailmankuvaan kuuluvat "kolmen laki" ja "seitsemän laki" sekä niitä yhdistävä tunnus, enneagramma. Ihmisen kolminaisuus on havaittavissa funktioiden jakautumisena aistimiseen, tunteisiin ja ajattelemiseen. Jokaisella niistä on käytössään oma sähkösykäyksin toimiva hermosysteemin osa ja ne voi hyvin rinnastaa laboratorioiden monimutkaisiin sähkökoneisiin: yksi kone ajattelee, toinen kokee tunteita ja kolmas huolehtii ruumiin toiminnasta.

Funktioiden ohella koemme myös muuta: meillä on tietoisuus sekä edellä mainittu tarkkaavaisuus. Miten ne ovat selitettävissä? Ajatusten, tunteiden ja aistimusten energia on tavallisesti liian heikkotehoista synnyttääkseen "kokemuksen" eli sisäisen tietoisuuden funktion toiminnasta. Ulkomaailmasta saamme joka hetki vaikutelmia näön ja kuulon välityksellä, mutta suurin osa niistä ei ylitä tietoisuuden kynnystä; vaatteemme painavat ihoamme, emme tunne sitä; mielessämme liikkuu ajatuksia, jotka jäävät vaille huomiota, ja monet tunnetilat vaikuttavat tietoisuuteemme vain kiertoteitse. Kokemus nousee tietoisuuteen vasta sitten kun vaikutelmaan liittyy korkeamman asteen energiaa. Tarkkaavaisuus taas vaatii syntyäkseen energiaa, joka on laadultaan kokemisenergiaakin korkeampaa. Kaikki edellä lausuttu on todistettavissa yksinkertaisin kokein, mutta tietoisuuden puuttuminen ei merkitse, että funktiokoneiston eri osat olisivat osittaisestikaan toimettomina. Funktiot toimivat taukoamatta ja kaikki kolme reagoivat ulkopuolelta tuleviin vaikutuksiin yhtenä kokonaisuutena.

Psyyken peruskuva on siis seuraava: Kolmiosaisen hermokoneistonsa kautta ihminen saa kokemuksia, koska hänessä toimii tarkkaavaisuuden energia. Hänen kokemuksensa ovat kuitenkin automaattisia ja passiivisia niin kauan kuin hän ei kontrolloi tarkkaavaisuuttaan, ts. hän kokee vain sitä, mikä vetää puoleensa hänen mielenkiintoaan. Todellisuudessa ihminen ei ole itsensä herra, vaan riippuvainen siitä, mikä sattumalta joutuu hänen tarkkaavaisuutensa piiriin. "Normaali sielunelämä" on hermoston sattumanvaraista toimintaa.

Harmonian puuttuminen

Instituutin oppilaat eivät olleet poikkeuksia tästä säännöstä. Ruumiilliseen työhön tottumaton Orage kaivoi ojaa viikkomääriä ja vastahakoisen ruumiin vastarinta saattoi hänet epätoivoon. Samoin kävi Nicollille, kun Gurdjieff määräsi hänet keittiöpalvelukseen kolmeksi kuukaudeksi. Nott, joka erosi Oragesta siinä, että hän oli tunnetyyppi, oli elämässään tehnyt paljon ruumiillista työtä, mutta siitä huolimatta hänellä oli vaikeita nöyryytyksen, masennuksen ja sisäisen kapinan tunteita, kun vesisuonta ei löytynyt pitkään jatkuneesta kaivamisesta huolimatta. - Heidän oli määrä työskennellä tietyllä tavalla: oli säästettävä energiaa, mutta ennen muuta oli lisättävä tarkkaavaisuutta. "Vain harvoilla ihmisillä", Gurdjieff sanoi, "on tarkkaavaisuutta. Tarkkaavaisuuden voi työtä tehdessä jakaa kahteen tai kolmeen osaan. Vasta kun olette saaneet tarkkaavaisuutta voitte aloittaa itsetarkkailun ja oppia tuntemaan itseänne. Teidän on aloitettava pienistä asioista".

Nott oli tottunut ruumiilliseen työhön, mutta työ ja sen tulos ei sellaisenaan kiinnostanut Gurdjieffia. Hän näki Nottin työtavasta, ettei tämän tarkkaavaisuus ollut työnteossa ja huomautti virheestä. Orage ja Nicoll olivat toista tyyppiä ja he saivat kamppailla työhön tottumattoman ruumiin inertiaa ja haluttomuutta vastaan. "Kolmen lain" mukaan kaksi voimaa eivät saa toisiaan liikkeelle, jollei kolmas voima yhdistä niitä. Miesten tapauksessa ensimmäinen voima oli ajatuksen avulla tehty päätös työn suorittamisesta ja toinen ruumiin koneisto; kolmannen voiman, tunteen, olisi ollut avattava energiavirtaa ehkäisevä sulku. Häiriön aiheutti osien välisen harmonian puute. Nott työskenteli tottumuksen avulla - rutiinilla - mutta tunne ei ollut hänen hallinnassaan. Oragen ja Nicollin tarkkaavaisuutta häiritsi pääasiassa se että suurin osa energiasta, ja myös tarkkaavaisuudesta, meni ruumiin vastarinnan murtamiseen; heilläkin häiriöt rekisteröityivät tunteeseen.

Harmonian palautuminen

Gurdjieffin ohje kuului: jakakaa tarkkaavaisuus niin, että yksi osa kohdistuu työntekoon ja toinen johonkin ruumiinosaanne. Tästä syntyy erikoislaatuinen "hereilläolon" tila, joka vaatii ponnistusta; tilan säilyttäminen tuottaa aluksi vaikeuksia, mutta toistuvat yritykset kasvattavat kykyämme. Työ ei saa muuttua mekaaniseksi tottumukseksi. Tavoitteena on tarkkaavaisuuden yläpuolella olevan korkeamman energian liikkeelle saaminen ja jos tekijä ei luovu yrityksistään "hereilläolon" ylläpitämiseksi, jonakin hetkenä tulee tapahtumaan "ihme": työnteko muuttuu äkkiä täysin vaivattomaksi. Muutoksen saa aikaan ylempi energia yhdistäessään koneiston osat. Tämä yhdentynyt tila voi kestää vain työsuorituksen ajan tai se voi jatkua myöhemminkin; tapaukset ovat yksilöllisiä. Tällainen omin ponnistuksin saavutettu kokemus on merkki sisäisen muuttumisen alkamisesta.

Ouspensky selostaa luennoissaan kahta muutostapahtumaan läheisesti liittyvää ilmiötä: toinen koskee Minää (Egoa) ja tajuntaa ja toinen olentaa. Vaikka tajunta ja minuus Gurdjieffin opetuksessa eivät merkitse samaa kuin tavanomaisessa kielenkäytössä, meillä on kuitenkin niistä tietty mielikuva, joka voi toimia lähtökohtana. Olennan eli olemisen käsitteestä on paljon vaikeampi saada otetta ja muodostaa kuvaa. Antiikin kreikkalaisille se ei ollut vieras ja mm. Aristoteleen "Metafysiikassa" idealla on keskeinen sija. Uudella ajalla se jäi syrjään ja palasi länsimaisen ajattelun piiriin vasta Kierkegaardin teoksissa, joita tekijän eläessä ei ymmärretty. Nykyisin olenta on eksistentialismin keskeinen tutkimuskohde.

Olenta on tyypillinen kolmannen voiman ilmentymä, joka yhdistää polaarisia vastavoimia. Sille ovat ominaista vaihtelut - tai paremmin supistumat ja laajentumat - joille usein ei näytä löytyvän mitään näkyvää aihetta. Mutta vaihteluihin sisältyy muuttumisen mahdollisuus. "Hereilläolon" tila on siirtymävaihe olennan ylempään tasoon, sen avatessa tietä korkeammalle energialle. Ouspensky ei selitä luennoissaan olennan luonnetta, vaan rajoittuu viittaamaan sen tiettyihin ilmentymiin. J. G. Bennett on kirjassaan "Ihminen kriisitilassa" eritellyt ilmiötä ja osoittanut sen merkityksen sisäisten prosessien yhdentäjänä.

"Kärsimyksen salaisuus"

Psyko-kemiallisessa koneistossamme tarkkaavaisuus on tekijä, joka "hereilläolon" välityksin rakentaa sillan sen yläpuoliseen energiaan, joka sitten saa aikaan koneiston osien liittymisen toisiinsa. Tämä vaatii ponnistusta ja siihen liittyvää kärsimystä. Jos Orage ja hänen kumppaninsa olisivat väistäneet kärsimystä, "ihmettä" ei olisi tapahtunut. Kemiassa aineiden kuumentaminen tulella on keino saada aikaan fysikaalisia ja kemiallisia muutoksia; ihmisen psyko-fyysisen laboratorion yläkerroksessa tulta vastaa kärsimys. Kärsimystä ja sen luonnetta on - kuten olentaakin - vaikea ymmärtää, pääasiassa siksi, että kulttuurissamme nautinto on toimintamme kannustin ja tavoite. Todellisuudessa nautinto ja vaiva muodostavat erottamattoman, elämämme ja kokemisemme perustana olevan vastakohtaparin. Gurdjieffin menetelmässä kärsimys on väline hyvin vahvojen ja tehokkaiden voimien esiin nostamiseksi.

Kärsimystä on erilaista; on täysin hyödytöntä kärsimistä, joka ei vie mihinkään ja sitoo meidät yhä lujemmin egoismiimme. Mutta kärsimyksen tuottamalla energialla, kun sitä ei johdeta sellaisiin kanaviin kuin itsesääliin, huolestumiseen, pelkoon, vihaan, ärtymykseen, kateuteen, on mahdollisuus muuttua voimaksi, jolla on aivan erityinen arvo: sen avulla voimme rakentaa omaa korkeampaa olemustamme eli Minäämme. Siihen kätkeytyy "kärsimyksen salaisuus". Gurdjieffin opetus Minästä ja sielusta on tavanomaisesta käsityksestä poikkeava: sielu ei kuulu perintöosaamme, se on meissä vain siemenenä eli potentiaalisuutena. Tehdäkseen potentiaalisuuden todelliseksi, jokaisen on, paitsi kärsittävä, myös omatoimisesti muunnettava kärsimys hyödylliseksi. Se on itseen kohdistetun työn ensimmäinen tavoite. Kun idean kantavuus vähitellen selviää, se avaa meille uuden näkymän elämämme tarkoitukseen ja tehtävään. Sen kautta aukeaa myös uusi puoli Gurdjieffin opetuksesta: vastaus kysymykseen, mikä on ihmiselämän tarkoitus yleensä ja erityisesti sen merkitys koko maapallon elämälle.

Jälkisato

Gurdjieff sulki koulunsa 1930-luvun alkuvuosina. Hänen oppilaistaan tohtori Nicoll perusti Englantiin oman työkeskuksen ja sen yhteydessä levitti ideoita eri puolilla maapalloa sijaitseville pienryhmille. Gurdjieff itse muutti opetusmenetelmäänsä: hän otti suhteellisen vähän oppilaita ja kokeili uutta opetustapaa. Bennett, joka oli ollut jonkun aikaa oppilaana koulun alkuvaiheessa, tapasi Gurdjieffin 1948 eli noin puolitoista vuotta ennen tämän kuolemaa. Hän totesi, että "Gurdjieff oli oleellisesti edistynyt yrityksissään tehdä länsimaiselle ihmiselle mahdolliseksi omaksua ne perinteelliset työmenetelmät, jotka olivat suurimmaksi osaksi hävinneet niistäkin Aasian maista, joissa niitä ensiksi sovellettiin". Gurdjieffin 1949 kuoltua opetustyön keskuksina Euroopassa olivat Pariisin ryhmä ja Lontoossa toimiva Gurdjieff-säätiö. Bennett, jolla jo Gurdjieffin eläessä oli instituutti lähellä Lontoota, järjesti siellä kokeilumielessä työryhmiä ja samalla rakensi Gurdjieffilta saamilleen ideoille uuden filosofisen järjestelmän - Systematics (Oppi systeemeistä) - jonka hän saattoi julkisuuteen neliosaisessa "The Dramatic Universe" teoksessa. Parikymmentä vuotta kestäneen valmistelu- ja kokeilutyön jälkeen hän avasi 1971 Englannissa (Sherborne) oman koulun nimellä "The International Academy for Continuous Education": Bennettin 1974 kuoltua Sherbornen koulun tehtävä siirtyi Länsi-Virginiassa (USA) toimivalle Claymont Communitylle.

<< takaisin <<