Artikkelit

Väinö Kopponen: Gurdjieffin kysymys

1800-luvun jälkipuoliskolla oli ristiriita yliaistisen ja materialistisen maailmanselityksen välillä sovittamaton. Vuosisadan puolivälissä liikkeelle lähtenyt spiritismi antoi virikkeen parapsykologiseen tutkimukseen. Helena Blavatskyn teokset - varsinkin Salainen oppi (1888-93) - olivat ensi yritys esittää supernormaalisia ilmiöitä omana systeeminä. Samaan aikaan tiede sai yhä eksaktimman luonteen ja tunkeutui jatkuvasti yhä syvemmälle aineen ja psyyken olemukseen; maailma oli sen mukaan selitettävissä materian lakien pohjalta. Tämä ristiriita oli nuoren George Gurdjieffin (1877-1949) tutkimusten lähtökohta.

J. G. Bennett esittää Gurdjieffia käsittelevän luentojakson (Gurdjieff - Hyvin suuri arvoitus) ensimmäisen luennon lopussa kaksi nuorelle Gurdjieffille polttavaa kysymystä ja antaa niihin vastauksen kahdessa seuraavassa luennossa. Ne ovat johdatus pääkysymykseen: Mikä on maapallon elämän yleensä ja erityisesti ihmiselämän tarkoitus ja merkitys? Tämä oli Gurdjieffin "kohtalonkysymys", joka pani hänet matkustelemaan eri puolilla maailmaa parinkymmenen vuoden ajan. Tutkimustyönsä tulosta hän piti niin merkittävänä, että katsoi velvollisuudekseen tehdä kaiken voitavansa sen välittämiseksi ihmisille.

Hänessä heräsi jo varhain mielenkiinto selittämättömiin ilmiöihin. Jesidi-pojan tapaus, jonka hän näki 11-vuotiaana, teki häneen syvän vaikutuksen; leikkiessään lapset olivat piirtäneet maahan ympyrän jesidi-heimoon kuuluvan pojan ympärille; yrityksistään huolimatta pojan oli mahdotonta astua ympyrästä ennenkuin sen raja rikottiin. Myöhemmin todettiin, että jos jesidi vedettiin väkivoimin - mikä oli työläs tehtävä - kehän ulkopuolelle, tämä vaipui kataleptiseen tilaan, josta hän heräsi heti kehään uudelleen vietynä, mutta jos häntä ei siirretty sinne, normaalitila palautui joko kolmentoista tai kahdenkymmenenyhden tunnin perästä. - Spiritististen ilmiöiden ohella Gurdjieff sai todeta selvänäön ja telepatian tapauksia; ja vielä senkin, että oli mahdollista saada sadetta vastauksena rukoukseen. Nämä panivat hänen uteliaisuutensa ja tiedonhalunsa liikkeelle; hän luki, mutta kirjojen selitykset olivat ristiriitaisia ja kun hän kääntyi kysymyksin sivistyneiden ihmisten puoleen, kukaan ei osannut antaa järkevää vastausta. Tiedonhalunsa voimasta hän sanoi, että "mitä enemmän oivalsin ratkaisun vaikeudet, sitä ankarammin uteliaisuuden toukka kalvoi minua. Monen päivän aikana olin poissa tolaltani ja ajattelin vain yhtä asiaa: 'Mikä on totta? Onko uskottava kirjoihin ja siihen, mitä ihmiset olettavat, vai niihin tosiasioihin, joita jatkuvasti tulee eteeni?'" Ratkaisusta tuli hänelle pakkomielle, idée fixe; sen tieltä oli kaiken muun väistyttävä ja hän alkoi etsiä vastausta koko olemuksellaan.

Selittämättömissä ilmiöissä on eräs puoli, joka jää huomaamatta, jos niitä katsotaan vain poikkeusluontoisina erikoistapauksina. Gurdjieff tähdentää, että ilmiöiden kulku on luonnollinen niiden omassa vaikutuspiirissä, mutta ne eivät ole selitettävissä tunnettujen fysiikan ja biologian lakien puitteissa. Tästä on tehtävä johtopäätös, että ilmiöiden taustalla on substansseja ja voimia, jotka eroavat fyysisessä maailmassa vaikuttavista, ts. ne noudattavat toisia lakeja. Jos ilmiöitä ei voida sijoittaa hyväksyttyyn käsite- ja viitekehykseen, silloin on vika kehyksessä ja on ryhdyttävä etsimään toista kehystä.

Vuonna 1891 hän 14-vuotiaana teki ensimmäisen pitkän matkan, joka ulottui Kaukaasiasta Konstantinopoliin; jo aikaisemmin hänellä oli yhteyksiä Armenian poliittisiin ja mystillisiin salaseuroihin. Konstantinopolissa hän solmi ystävyyssuhteita eri väestönkerroksiin, sekä kreikkalaisiin että turkkilaisiin, niin hyvin kantajiin ja kalastajiin kuin pashoihin ja ruhtinaisiin. Mahdollisesti hän aikoi päästä Kreetan saarelle liittyäkseen kreikkalaisiin sisseihin, mutta oli siihen vielä liian nuori. Tämän olettamuksen tekee uskottavaksi hänen myöhemmät suhteensa toisaalta vallankumouksellisiin, toisaalta valtion salaiseen poliisiin; hänellä oli luultavasti suhteita molempiin, ehkä samanaikaisesti; näin hän saattoi päästä alueille ja piireihin, jotka muuten olisivat pysyneet suljettuina.

Konstantinopolin matkaan voi katsoa päättyneen hänen ensimmäisen tutkimusvaiheensa. Hän mainitsee, että vuoteen 1891 mennessä hänen kasvatuksensa oli saatettu loppuun. Kaksi ensimmäistä kasvattajaa olivat hänen isänsä ja tuomiorovasti Borsh, jolle kummallekin on omistettu luku kirjassa "Merkillisten ihmisten tapaamisia". Kirjan IV luku on kuvaus kolmannesta henkilöstä, Bogachevskystä, joka ratkaisevasti muovasi hänen maailmankuvaansa. Bogachevsky - myöhemmin Palestiinassa olevan essealaisluostarin Isä Evlissi - välitti hänelle opetuksen omastatunnosta; omatunto tuli Gurdjieffin opetuksessa olemaan ihmisen sisäisen muuttumisen peruskäsite: moraali ja omatunto eroavat siinä, että moraali ajankohdan ja ympäristön sitomana on suhteellista. kun taas omatunto on ikuinen ja universaalinen.

Onko olemassa "suurta tietoa"?

Vuoden 1892 seuduissa hänelle oli selvinnyt, ettei vallitseva tiede pystynyt antamaan vastausta hänen "polttavaan kysymykseensä". Mutta oli ilmaantunut toinen mahdollisuus: hän oli saanut viitteitä siitä, että oli olemassa kadonnutta "suurta tietoa", jota salaseurat säilyttivät. Seurojen jäljille pääseminen tuli hänen tavoitteekseen. Yksin hän ei olisi pystynyt löytämään ja kokoamaan kaikkea tarvitsemaansa ja noin kymmenen vuoden ajan hän oli mukana "Totuudenetsijöiksi" itseään kutsuvien tutkijoiden ja tiedemiesten retkillä. Matkojen aikana, joiden osanottajia ja retkiä kuvataan kirjassa "Merkillisten ihmisten tapaamisia" - hänestä kehittyi länsimaisen perinteen mukainen kokeellinen tutkija; koottuaan aineiston hän varmensi sen luotettavuuden ja liitti sen jälkeen erilliset ilmiöt yleisen hypoteesin alaisiksi.

Tutkijaryhmä suoritti vuosina 1892-1895 neljä matkaa: ensimmäisen Egyptiin, Kreetalle ja Palestiinaan, sitten Sudaniin ja Etiopiaan, kolmannen Persiaan ja Turkestaniin ja neljännen Siperiaan. Erikoistavoitteestaan Gurdjieff mainitsee ensimmäisenä Imastum-veljeskunnan, jota hän etsi Kreetan saarelta. Sitä koskeva tieto perustui isältä kuultuun legendaan "Tuhotulvasta ennen tuhotulvaa"; legenda liittyi joko Atlantis-mantereen vajoamiseen valtamereen tai Raamatun vedenpaisumukseen tai ehkä molempiin. Veljeskunta oli hyvin vanha ja mullistusten yhteydessä se levittäytyi laajalle alueelle eri mantereille. Toinen salaseura oli Sarman-veljeskunta, jonka sijaintipaikka erääseen aikaan oli ollut Niniven (nykyisen Mosulin) seuduilla. Sodat ja valloitukset olivat pakottaneet sen useammin kuin kerran muuttamaan paikkaa ja muotoa: paikasta siirtyessään se jakautui kolmeen osaan, yhden mukautuessa uusiin oloihin, toisen muuttaessa johonkin vaikeakulkuiseen seutuun ja kolmannen mennessä "maan alle". Kolmannesta veljeskunnasta hän kertoo kirjansa "Kaikki ja kaikesta" ensimmäisessä osassa (Beelsebub); kysymyksessä on muinainen Legominismin kannattajien seura, joka olisi muodostettu Babyloniassa noin 2500 eKr. Se oli historiallinen viisaiden miesten tapaaminen, jossa olivat mukana muun muassa Pythagoras sekä Buddhan ja Lao Tsun? edustajat.

Gurdjieffin kirjoituksissa Atlantis ei tarkoita hämärässä muinaisuudessa Atlantin valtamereen vajonnutta mannerta, vaan maa-aluetta, jota kohtasi paljon myöhemmin, 7000-9000 vuotta sitten sattunut suuri tuhotulva; se hautasi alleen Välimeren kulttuurit, joiden keskuspaikka oli Kreikan seuduilla, luultavasti juuri Kreetalla. Hän oli saanut käsiinsä Egyptiä ennen vedenpaisumusta ("pre-sand Egypt") esittävän kartan ja hän yhdisti sen esittämän alueen Atlantikseen. Kreetan saarelle 1896 tekemällään matkalla sattui ensimmäinen Gurdjieffin kolmesta haavoittumisesta, jotka kaikki hänen kertomansa mukaan aiheutuivat harhaluodeista.

Haavoittumisensa jälkeen hänen tutkimustensa suunnassa tapahtui muutos. Hän oli edelleen mukana Totuudenetsijäin matkoilla, mutta omien tavoitteidensa vuoksi ei aina noudattanut sovittua suunnitelmaa. Hän oli tullut tulokseen, että Sarman-veljeskunta oli edelleen olemassa ja että juuri tuolla koululla "oli suurta tietoa, johon sisältyi monien salaisten mysteerien avain". Hän selittää, että tämä syvällinen tieto ei itse asiassa ole salattua; sen säilyttäjät ovat valmiit avaamaan pääsyn siihen ja antamaan sitä niille, jotka pystyvät ottamaan sen vastaan ja käyttämään sitä viisaasti. Pyrkijän on oleskeltava kouluun johtavissa keskuksissa (tekke), joissa oppilas (murid) asetetaan koetteelle; hän saa opetusta ja jos hän täyttää vaatimukset, hänet ohjataan johonkin toiseen keskukseen. Murid joutuu kulkemaan läpi keskusten ketjun ja hänen tavoitteenaan on saavuttaa sisäinen tila, joka tekee mahdolliseksi ottaa vastaan opettajan (murshid) välittämää barakaa eli korkeampaa spirituaalista vaikutusta eli energiaa. Ilmoituksensa mukaan Gurdjieff teki yksin retken Keski-Aasiaan ja vietti muutaman kuukauden eräässä sufi-luostarissa. Tämä tapahtui 1897 ja siellä hän pääsi selvyyteen, että "hänen etsimänsä vastaus oli löydettävissä vain ihmismielen alitajunnan alueelta".

Etsijäin viimeinen suuri retki suoritettiin vuonna 1900. Gurdjieffin teoksen ensi osassa (Beelsebub) on kuvaukset neljästä kadonneesta kulttuurista: Välimerenseudun Atlantiksesta, nykyisessä Turkestanissa sijainneesta Tikliamish-sivistyksestä, Kaksoisvirranmaan Babyloniasta sekä Siperian alueen Maralpleicie-kaudesta. Ilmeiseltä näyttää, että nämä neljä kulttuurikerrostumaa ovat nykyisen länsimaisen perinteen alkulähteitä; niihin liittyvät Suuren Äidin eli maanviljelyskulttuureiden, Suuren Hengen eli metsästäjäkansojen, Luoja-Jumalan eli aurinkoa palvovien kulttuureiden sekä Pelastaja-Jumalan eli arktisen alueen kansojen uskonnot.

Tiedon esteet: suggeroitavuus ja egoismi

Tutkimusretkien päätyttyä Gurdjieff tavataan Tiibetissä. Hänen nimensä on yhdistetty selkkaukseen, jonka aiheutti englantilaisen eversti Younghusbandin retki Tiibetiin vuosina 1903-04. Kuka oli Lama Dorjeff, joka pyrki lisäämään venäläisten vaikutusta Tiibetissä? Gurdjieff - hänelle ominaiseen tapaan - väritti tarinaa selittämällä, ettei tiibetinkielessä ollut g-kirjainta, vaan se korvattiin d:llä. Gurdjieff ei kuitenkaan ollut tuo lama, mutta hänet merkittiin englantilaisten asiakirjoihin vaarallisena poliittisena vehkeilijänä - seurauksin ettei hän myöhemmin saanut maahantulolupaa Englantiin, jonne 1920-luvulla suunniteltiin hänen johtamaansa instituuttia. Tiibetin selkkauksella samoin kuin kokemuksilla, joita Gurdjieff sai ollessaan yhteydessä Turkin ja Venäjän vallankumouksellisiin, on kuitenkin oireellinen merkitys: oppiakseen ymmärtämään ihmispsyykeä ja ihmiselämää ohjaavia voimia Gurdjieff halusi olla paikoissa, missä esiintyi sotaa ja levottomuuksia. Hänelle alkoi valjeta, että ihmisen ongelma piili "suggeroitavuudessa" ja "massahysteriassa". Tämä oli syy, miksi hän vähän myöhemmin Kaukaasiassa tavoitteli pääsyä vallankumousliikkeen "pyhäkön pyhimpään", kuten hän sanoo. Sitä ennen tapahtui kuitenkin Tiibetissä hänen toinen haavoittumisensa ja hänet toimitettiin Gobin autiomaan laidalla olevan Jangihissarin läheisyydessä sijaitsevaan luostariin. Tämä haavoittuminen nosti esiin myös hänen sisäisen kriisinsä. Kyvyt, joita hän oli aikaisemmin kehittänyt, ja varsinkin hänen Tiibetissä oppimansa uudet taidot (telepatia ja hypnotismi) olivat enemmän psyykkisiä kuin spirituaalisia. Hän oli selvillä, ettei tämä ollut sitä mitä hän halusi. "Niin pian kuin energia, joka piti minua aktiivisessa tilassa, oli ehtynyt, alkoivat sekä ajatus- että tunneassosiaationi virrata suuntaan, joka oli täysin vastakkainen tajuisille ihanteilleni". Jokainen omaa sisäistä maailmaansa hallitsemaan pyrkivä tietää hyvin, että lakkaamaton assosiaatioiden virta, jota yleisessä arvostuksessa pidetään positiivisena "tajunnan virtana", on mielen rauhoittamisen pääeste. Gurdjieff ratkaisi kriisin antamalla omalle essensilleen - perusolemukselleen - valallisen lupauksen olla koskaan käyttämättä saavuttamiaan poikkeuksellisia kykyjä itsekkäästi ja omaksi edukseen. Kriisin aikana hän sanoo löytäneensä tekijän, jonka avulla hän saattoi estää sattumanvaraisten mielleyhtymien liikunnat; se vaati uhrauksen, huopumisen siitä, mikä oli hänelle luontaista: hän riisti itseltään erään egoistisen tyydytyksen päälähteen.

Vuodet 1902-04 olivat "pysyvää fyysistä jännitystä ja epätavallisen suurta psyykkistä keksimiskykyä vaativia vuosia". Niiden aikana kristallisoituivat hänen aikaisempien kokemustensa ja saamansa opetuksen tulokset. Todennäköisesti hän sai silloin irrotetuksi fyysisen ruumiin astraali- eli tunneruumiista, ts. tapahtui transformaatio eli se sielullinen muuntuminen, missä ihminen vapautuu kaksijakoisuuden vastakohdasta.

Onko egoismi voitettavissa?

Kaukaasian tapahtumat Venäjällä 1904 olivat osa levottomuuksia, jotka johtivat kumoukseen seuraavana vuonna. Gurdjieff oli luultavasti mukana Lontoosta johdetussa vapausliikkeessä; hän sanoi tavanneensa Stalinin, vieläpä olleensa samassa seminaarissa hänen kanssaan. Olipa se totta tai ei, hän haavoittui levottomuuksissa harhaluodista "vuoden 1904 loppupuolella Trans-Kaukaasiassa Chiatur-tunnelin läheisyydessä". Vaivalloisen matkan jälkeen hän palasi hoidettavaksi samaan paikkaan, missä hän ohi ollut kaksi vuotta aikaisemmin. Toivuttuaan fyysisesti hänen tilansa oli edelleen vaarallinen: aikaisemmin tapahtunut kristallisaatio oli yhdentänyt hänen olemuksensa, mutta hänen perusluontonsa ominaispiirteet, ts. psyyken rakenteesta johtuvat "viat" sitoivat edelleen häntä. Hän tiesi, ettei hän ollut vielä pyrkimystensä päämäärässä ja että uudet uhraukset ja ponnistukset olivat välttämättömät. "Vaikeutenani oli se, että tähän asti sisäinen tavoitteeni oli keskittynyt vain yhteen täyttymättömään haluuni: tutkia ja ymmärtää kaikilta osin ja täsmällisesti ihmiselämän merkitys ja tarkoitus. Tuloksena näkemästäni terrorista, jota väkivaltaiset tapahtumat synnyttivät, sekä vaikutelmista, joita sain vallankumouksellisten kanssa käymistäni keskusteluista, minussa oli aikaisemman tavoitteeni ohelle kiteytynyt toinenkin päämäärä, jonka voi lyhyesti sanoa näin: minun oli ehdottomasti päästävä selville tavasta tai keinosta, millä ihmisten taipumus suggeroitua oli hävitettävissä, sillä juuri suggeroitavuus aiheuttaa heidän joutumisensa massahypnoosin alaiseksi". Tätä koskeva tieteenhaara oli varhaisempina aikoina pitkälle kehittynyt ja kulki nimellä "mehkenes": "vastuunalaisuuden pois ottaminen"; nykypäivän tiede tuntee siitä vain mitättömän pienen osan hypnotismin nimellä. Hänen uusi tavoitteensa poikkesi täysin aikaisemmasta, jolloin hän oli etsinyt tietoa ja viisauden kouluja.

Hänelle selvisi, että samanaikaisesti kuin ihmisten kyky hallilta ja tuhota luontoa lisääntyi, he jatkuvasti menettivät itsekuria ja kadottivat sisäistä vapauttaan. "Tutkittuani tätä tieteenhaaraa kaksi vuotta ryhdyin parantamaan kaikenlaisia ihmisten huonoja tottumuksia ja soveltamaan heihin tutkimusteni tuloksia, jolloin tietysti todella lievitin heidän vaivojaan. Tämä oli neljän tai viiden vuoden ajan yksinomainen harrastukseni sen perusluonnolleni antaman valan mukaisesti, että tunnollisesti auttaisin kärsiviä milloinkaan käyttämättä tietojani ja kykyjäni tuolla alalla muuhun kuin tutkimuksiini - ei koskaan persoonallisiin tai itsekkäisiin tarkoituksiin; näin menetellen saavutin verrattomia käytännöllisiä tuloksia ja lisäksi pääsin selville melkein kaikesta, mikä oli itselleni välttämätöntä" (Tulevan hyvän airut). Näinä vuosina hän kiteytti ihmisen psyykeä koskevien ajatustensa päälinjat. Hänen menettelytapansa oleellisena osana oli, paitsi ryhmätyöskentelyä, oppilaan ymmärryksen herättäminen, mikä merkitsi korkeamman energian välitöntä siirtämistä opettajasta oppilaaseen. Hän kutsuu tätä energiaa nimellä hanbledzoin; se on substanssi, joka yhdistää tunneorganismin (astraaliruumiin) fyysiseen organisaatioon. Hanbledzoin on tunneruumiin energia ja sen täyttäessä yhdistäjäntehtävänsä, se samalla tekee mahdolliseksi uudenlaisen tajunnantilan syntymisen.

Pääsy tiedon alkulähteelle

Ihmispsyyken ongelmien ohella Gurdjieffin opetukseen kuuluu joukko hyvin merkillisiä kosmologisia ideoita, mutta niiden alkuperän ja löytämistavan hän jättää kirjoituksissaan paljastamatta. Bennett arvelee hänen lopultakin, ehkä vuoden 1907 seuduissa, päässeen johonkin Sarman-seuran sanktuariin; sen sijaintia on kuitenkin hänen kuvauksensa perusteella mahdotonta paikallistaa. Jos päätelmä on oikea hän sai täältä maailman luomista ja maailman ylläpitoa koskevat lait, siis "kolmen ja seitsemän lait", niitä yhdistävän "enneagramman" sekä "kaiken elollisen symbolikuvion". Niitä ei tavata sufi-koulujen opetuksissa eikä erilaisten dervishi-lahkojen perinteessä.

Matka luostariin on kuvattu Juri Lubovedsky -nimisessä luvussa (Merkillisten ihmisten tapaamisia): kertomus on täynnä vastakohtia ja jännitystä ja, kuten itse teoskin, tulkittavissa myös symbolisesti. Mukana ovat Totuudenetsijäin päähenkilöt, mutta keskeisin aihe on ruhtinas Lubovedskyn kysymys: miksi ja miten hän etsi elämän tarkoitusta. Lubovedsky on vanha, pettynyt ja apaattinen, kuvittelut ovat kadonneet, samoin toiveet vastauksen löytymisestä. Ennen luostariin lähtöä hän pääsee selville erehdyksensä syystä: hän on lähtenyt liikkeelle uteliaisuudesta eikä koskaan ole ponnistanut oikealla tavalla. Vanha tamili sanoo hänelle: "Neljäkymmentäviisi vuotta olet lakkaamatta työskennellyt, kärsinyt ja ponnistanut, mutta kertaakaan et ole tehnyt omakohtaista päätöstä tai hankkinut tietoa siitä, miten tulisi työskennellä - edes muutaman kuukauden ajan - niin että mielessäsi oleva halu muuttuisi sydämen haluksi. Jos sen olisit voinut saavuttaa, et nyt vanhana olisi niin yksinäinen kuin olet". Luostarissa hänelle annetaan pienen pieni toive: jos hän vielä jäljellä olevien elinvuosiensa aikana - niitä on kolme - luopuu kaikesta ja "kuolee omalle menneisyydelleen", hänessä voi tapahtua muutos. Gurdjieff puhuu Lubovedskystä essenssi-ystävänään, läheisimpänä ja rakkaimpana henkilönä, jonka kanssa hän oli ollut yhteistyössä noin kolmenkymmenenviiden vuoden ajan. Vertailemalla kirjan vuosilukuja voi pienellä harkinnalla todeta, ettei tuo aika pidä paikkaansa. Lubovedskystä erotessaan Gurdjieff oli noin 35-vuotias. Hänelle etsiminen oli merkinnyt jatkuvaa ponnistusta ja uhrauksia sekä perusolemuksen ja persoonallisuuden muuttumista. Hänellä oli edessään työn uusi vaihe, löytämänsä vastauksen saattaminen ihmisten tietoisuuteen. Ero Lubovedskystä tapahtui vuonna 1912. Hän käytti noin kolmen vuoden ajan valmistelutyöhön Tashkentissa, tapasi paljon ihmisiä ja teki kokeiluja työkeskuksilla eli "kouluilla"; kysymyksessä oli saavutettujen tulosten varmentaminen käytännössä. Tämä vaihe päättyi vuonna 1915, jolloin hän siirtyi Venäjälle ja alkoi Moskovassa ja Pietarissa muodostaa ryhmiä "ihmisen harmooniseksi kehittämiseksi".

Kirjallisuutta:

Gurdjieff: The Herald of Coming Good
Gurdjieff: All and Everything (Beelzebub)
Gurdjieff: Meetings with Remarkable Men
Bennett: Gurdjieff A Very Great Enigma
Bennett: Gurdjieff - Making A New World
Ouspensky: In Search of the Miraculous
Gurdjieff - Hyvin suuri arvoitus (Karatas-Kirjat)

<< takaisin <<