Artikkelit

Väinö Kopponen: Sielullisten ulottuvuuksien laajentuminen

P. D. Ouspensky, joka maailmansotien välisenä aikana johti puoliesoteerista ryhmätyötä Englannissa, laati työskentelyn pääajatuksista viisi luentoa käsittävän kirjasen, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä "Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet". Tekijä huomauttaa johdannossa, että kysymys on uusista asioista ja uudesta tiedosta, jonka oivaltamiseksi aikaisemmat käsitykset olisi arvioitava uudelleen. Kirjaa kriittisesti luettaessa käy selville toinenkin tiedon saamisen ehto: omakohtainen kokeminen. Kun Ouspensky tähdentää vielä riippumattomuuttaan vallitsevasta tieteellisestä katsomuksesta, jää kosketuksen saaminen esitettyihin ajatuksiin kokonaan riippuvaksi lukijan asenteesta: hänenkin on oltava mahdollisimman itsenäinen ja kriittinen. Ajatusten hyväksyminen sellaisenaan ei ole tae niiden ymmärtämisestä ja merkitystä vailla on niiden hylkääminen siksi etteivät ne ole sopusoinnussa johonkin toiseen katsomukseen.

Kysymys, johon joudumme heti alussa ottamaan kannan, on psykologian merkitys ihmiselle. Ouspenskyn mukaan aikamme psykologia on kadottanut yhteyden alkuperäänsä ja tarkoitukseensa, mistä on seurannut, ettei se enää palvele ihmistä. Ihminen ei ole valmis olento ja määritellessään psykologian tehtävän neljästä näkökulmasta hän osoittaa ne eri tiet, jotka ovat samanaikaisesti käytettävissä ihmisen todellista olemusta ja hänen kehityksensä suuntaa tutkittaessa. Olemme joutuneet kriisitilaan ja tulevan kehityksen suunta poikkeaa siinä määrin entisestä, että sen laatua kuvaa paremmin sana ulottuvuus kuin kehitysvaihe. Kirja on johdatus uuteen ajattelutapaan, mikä tekee ymmärrettäväksi sen, että teos on paikoittain vaikeatajuinen, sillä ajatuskoneistossamme ei ole vielä kaavoja eräille siinä esitetyille uusille käsityksille.

Eräs niitä ajatuksia, jota tekijä ei ole lähemmin käsitellyt luennoissaan, on suhteellisuuden käsite. Suhteellisuus merkitsee, että ilmiötä tarkastellaan vain suhteessa toisiin ilmiöihin. Ouspenskyn esittelemässä systeemissä kaikki asiat ja käsitteet ovat suhteellisia. Sen tarkoittama suhteellisuus syntyy siitä, että jokainen idea keskittyy yhden ainoan ajatuksen, nimittäin evoluution eli kehitysajatuksen ympärille. Tämä ajatus määrää myös ideoitten keskinäiset suhteet. Kehitystä ei tällöin ole käsitettävä itsestään tapahtuvaksi sokeaksi luonnonprosessiksi, kuten monet biologit ja sosiologit ovat taipuvaiset ajattelemaan, vaan se on aina tahtoperäistä. Ouspensky tähdentää jo ensi luennossaan, että mekaanista kehitystä ei voi olla olemassa. Poikkeuksettomana evoluution ehtona on kehitystahto, joka elämän alemmilla asteilla on tiedotonta. Ihmisen kohdalla kehityskulussa on tapahtunut häiriö, minkä seuraukset ilmenevät nykyisin yhä uhkaavampina yksilöissä, yhteiskunnassa ja ihmisen ohjailemassa luonnossa.

Suhteellisuutta valaisevana esimerkkinä kirjassa on ihmisen jako seitsemään pääryhmään. Jako on samalla esimerkki siitä uudesta kielestä, jota tekijä kutsuu yleiskieleksi. Yleiskieli ei merkitse uusien sanojen luomista, vaan tavallisten sanojen merkityksen täsmentämistä ja käyttöä uudella tavalla. Ouspensky asettaa tapahtumisen vastakohdaksi tekemisen. Kun tekeminen edellyttää tahtoon kuuluvaa sisäistä valintakykyä, niin ihmiset n:ot 1, 2 ja 3 eivät pysty tekemään, koska heidän mekaanisuutensa aiheuttaa sen, että heidän kohdallaan kaikki tapahtuu. Tekeminen on prosessi, jossa ulkonaisen tekemisen ohella on mukana myös "sisäinen tekeminen". Sisäiseen tekemiseen kuuluu teon valinnan lisäksi tietoisuus eri valintamahdollisuuksista ja niiden seurauksista. Todellista tekemistä saattaa esiintyä vasta ihmisellä n:o 4, kun taas ihmisillä n:ot 1-3 sisäisen tekemisen tilalla on ulkonaisen vaikutuksen aikaansaama passiivinen reagointi. Ymmärtäessämme evoluution merkityksen ja ilmiöiden suhteellisuuden meille käy mahdolliseksi saada tietoa, minkä antaminen muutoin olisi mahdotonta.

Psykologian määritteleminen - määritelmä n:o 3 - valehtelemisen tutkimiseksi liittyy perusolemuksen ja persoonallisuuden väliseen vastakohtaan. Persoonallisuuden käsittäminen ei tuota vaikeuksia, mutta mitä perusolemus on laadultaan? Perusolemus tulee syntymässä, se sisältää luontaiset taipumuksemme, meidän "vahvat ja heikot puolemme", selittää tekijä. Perusolemus merkitsee näin ollen meidän erikoislaatuamme eli meille ominaista "kaavaa". Tämä kaava sitoo meidät tiettyyn tyyppiin, jonka rajoissa meidän on elettävä ja toimittava. Se asettaa meille rajat, mutta siihen kätkeytyvät myös meidän mahdollisuutemme. Perusolemus on meidän potentiaalisuutemme, se "potentiaalinen ihminen", joka parhaimmassa tapauksessa voi meistä kehittyä. Kehitysprosessi ei ole yhtäjaksoinen, vaan se keskeytyy persoonallisuuden alkaessa muodostua. Kehitys jatkuu, tai ainakin sen tulisi jatkua, sen jälkeen kun persoonallisuudesta on tullut perusolemuksen vastatekijä. Uuden kehitysvaiheen sisällöksi tulee nyt tietoisesti suoritettu "persoonallisuuden uhraaminen" eli sisäisen valinta- ja päättämiskyvyn, siis tahdon avulla suoritettava persoonallisuuden alistaminen perusolemuksen johtoon.

Sielullisen kehityksen lähtökohtana on itsensä tutkiminen ja havaintojen teot omasta sisäisestä mekanismista, erityisesti koneiston pääosastoista eli keskuksista. Keskusten toimintaeroissa kiinnittyy huomio erityisesti niiden nopeuksien välisiin suhteisiin. Suuret nopeuserot osoittavat, että keskusten toiminta tapahtuu eri ulottuvuuksissa ja että jokaisella keskuksella on oma erilaisen järjestyksen säätelemä elämä. Ajatus- ja liikuntakeskusten välinen nopeusero on verraten helposti todettavissa: tarvitsee vain tarkata, montako erillistä ajatusta voimme nostaa mieleemme yhden minuutin aikana ja kuinka monta eri liikettä pystymme tekemään samassa ajassa. Ajatusten määrä vaihtelee 10-15 välillä, mutta liikkeitä saatamme suorittaa tuhansia. Tämä osoittaa myös, etteivät samat menettelytavat sovi eri keskuksiin. Tunnekeskuksen osalta tarkkaavaisuuden on kehityttävä paljon hienommaksi kuin ajatus- tai liikuntakeskuksen ollessa kysymyksessä. Keskusten erilaisen toiminnan ymmärtäminen ja kyky ohjata niitä tietyssä määrin johtaa toiseen ongelmaan: miten keskusten välinen yhteys on luotavissa. Tämän perustavaa laatua olevan tehtävän tavoitteena on pikkuminuuksien syrjäyttäminen pysyvän egon rakentamiseksi.

Loppuluennossa esitetty olennan käsite ei kuulu tavanomaiseen ajatteluun ja sen tajuamista hämmentää vielä se, että tieto selitetään riippuvaksi olennan tasosta. Voimme kuitenkin yrittää saada mielikuvan olennasta lähestymällä sitä tiedon käsitteestä. Aktiivista tietoa, joka vastaa kysymykseen "miten" - vastakohtana passiiviselle tiedolle eli informaatiolle - voidaan erottaa useita asteita. Kolmea alinta kutsutaan vegetatiiviseksi (luontoperäiseksi), animaaliseksi (eläinkunnalle ominaiseksi) ja pragmaattiseksi (ihmiselle kuuluvaksi) tiedoksi.

Yksinkertaisinta on luontainen tieto, joka biologiassa kulkee tropismin nimellä. Kasvien elämä ja eläinten vaistotoiminta tapahtuvat tämän tiedon pohjalta. Toisen asteen tieto tulee jäljittelyn ja ns. välitetyn heijasteen (Pavlovin refleksit) tietä, minkä tekee mahdolliseksi selkärankaisten hermosto. Tämä tieto on opittava. Kolmas laji on ihmiselle tyypillinen, hänen aivorakenteeseensa perustuva tieto, jonka pohjalla symbolifunktio ja ajattelu toimivat. Olenta merkitsee kaikissa näissä tapauksissa tiettyä olemassaolon muotoa ja sitä laajuutta, missä elimistö pystyy yhdentämään kokemuksensa. Selkärankainen eläin sijoittuu yhdistävän mekanisminsa eli hermostonsa kautta korkeammalle olennan asteelle kuin kasvit ja selkärangattomat eläimet. Kun ihminen pystyy vieläkin täydellisempään kokemustensa yhdentämiseen ja suurempaan riippumattomuutteen ympäristöstään, hänellä on vastaavasti enemmän olentaa kuin muilla orgaanisen elämän muodoilla. Neljäs tiedon aste eroaa täysin kolmannen asteen tiedosta: se on tietoa arvoista eli siitä, mikä elämässä on parempaa ja arvokkaampaa ja mikä huonompaa ja vähemmän arvoista. Tämä tieto ei tule hermokoneiston kautta, mutta se on välttämätön ihmiselle. Inhimillinen elämä ja sen kehittyminen perustuvat vastuunalaisuudelle, mutta jos ihmiseltä puuttuu tieto arvoista, hän ei pysty tekemään valintoja ja ratkaisuja. Eräs ihmisen olennan tärkeä ja tyypillinen ominaisuus on sen liikkuvuus eri tasoissa. Olennan vaihtelu on yhteydessä ihmisen tajuntaan ja vastuunalaisuuteen. Vain ihmistä, joka ei ole "uni- eli suggestiotilassa", voidaan sanoa vastuunalaiseksi, sillä arvot tulevat todellisiksi vasta "hereillä olevassa" ihmisessä.

Ouspenskyn kirjan aineiston nojalla on mahdollista muodostaa kaava kehittyvän ihmisen psyyken rakenteesta. Se on neliosainen. Näkyvän aineellisen ruumiin rinnakkaisparina on näkymätön perusolemus, laadultaan aineellinen sekin, mutta aineellisuuden ollessa niin hienoa, ettei se ole instrumentein mitattavissa. Ruumiin ja perusolemuksen yhteenliittäjänä on sielu, jota käsitettä on tällöin käytetty hyvin ahtaasti. Ouspenskyn kirjassa sanaa ei esiinny ja sen edustajana on sielun vahvin kyky tarkkaavaisuus. Neljäntenä psyyken jäsenenä on persoonallisuus - elämänkokemustemme summa.

Ruumista sitovat ajan ja paikan ehdot. Aineellisena se on kausaalimekaniikan alainen ja sen toimintavälineinä ovat aistit, joihin luetaan myös ajattelu sisäisenä aistina. Sielu on elementti, jolla organismi erottuu elottomasta luonnosta. Sielu pitää ruumista "vedossa" (ruumista voi nyt kutsua kehoksi). Kun aineellinen ruumis on syysiteinen, niin sielun toiminta luo siihen orgaaniselle elämälle ominaisen tavoitteellisuuden (biologinen finaalisuus). Ruumiin ja perusolemuksen yhteenliittäjänä sielulle kuuluu paikallisuus, mutta ei ajallisuutta, ts. aika ei "kuluta" sielua. Persoonallisuus ei ole ruumiillista eikä paikkaan sidottua. Se on kokonaisuus, jonka muodostavat tottumukset, asenteet, mielipiteet, toiminnan vaikuttimet sekä yksilölliset tarkoitukset ja tavoitteet. Ne eivät häviä samalla hetkellä kun ne esiintyvät, sillä niitä pitää yllä muisti, joka on osaksi ajan alainen, osaksi ei. Perusolemus on ihmisen potentiaalinen olemassaolo, se mitä hänestä voi tulla, hänen erikoislaatunsa kaava. Se on ajan ja paikan ehtojen ulkopuolella. Sen elämään ei periaatteessa kuulu samankaltaisena pysyminen, vaan enemmäksi tuleminen, siis kehittyminen. Perusolemus on näin ollen se alue, jolla sijaitsevat ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet.

<< takaisin <<