Artikkelit

J.G. Bennett: Kokemisemme kolme tasoa

Kun meillä on tilaisuus viettää tällainen päivä yhdessä, me voimme käyttää sen oppiaksemme ymmärtämään jotakin oman luontomme yksilöllisestä ja yleisinhimillisestä puolesta. Jokapäiväisessä elämänmenossa tämä ei käy helposti päinsä, sillä tottumusten uraa kulkevat toimintamme aiheuttavat sen, että meille jää yleensä verraten vähän tarkkaavaisuutta käytettäväksi itsemme ymmärtämiseen. Kun teemme tänään työtä, jonka tarkoituksena on itsemme ja toisten ymmärtäminen, saamme sen johdosta käyttöömme tavallista enemmän tarkkaavaisuutta ja meidän tarvitsee vain päättää, kuinka paljon sitä käytämme, minkä jälkeen tulokset tulevat itsestään.

On tärkeää oivaltaa, että tarkkaavaisuuden mukana olo ja käytteleminen on hyvin läheisessä yhteydessä siihen, millainen on suhteemme omaan ruumiiseemme. Nykyisissä kulttuurielämän nimellä kutsutuissa olosuhteissa ruumiin toiminnan ja ajatusten toiminnan välillä on tavallisesti katkeama ja aukko, ja me elämme ikään kuin kahdessa eri maailmassa samanaikaisesti. Jos harkitsette asiaa hetkisen, niin huomaatte, kuinka me päivän aikana unohdamme jatkuvasti kehomme, kunnes se esittää meille vaatimuksensa - jonkin luonnon asettaman tarpeen kuten ravinnon tms. muodossa - ja että elämämme kuluu ajatusten maailmassa, joka kuitenkin on todellisuudessa uneksimisen maailma, koska emme ole siinä välittömässä kosketuksessa ympäristömme realiteetteihin. Tästä johtuen meidän on hyvin vaikea ymmärtää mitään, sillä ajatukset ovat hyvin usein vailla päämäärää ja kurinalaisuutta, keho elää omaa erillistä elämäänsä ja tunteet ovat kokonaan niihin kohdistuvien vaikutusten armoilla. Jos näin ollen haluamme vakavassa mielessä ymmärtää itseämme ja saada harmoniaa elämäämme, niin ensimmäinen asia on aikaansaada todellinen yhteys ajatusten ja ruumiin välille. Tämä voi tapahtua aistimukseksi kutsutun ruumiillisen ominaisuuden eli kyvyn avulla. Tavallisesti emme kiinnitä huomiota tähän ominaisuuteen, mutta jos käytämme sitä saadaksemme aistimuskokemuksia, silloin huomaamme, että se on hyvin antoisa kyky. En tarkoita ainoastaan niitä aistimuksia, joita tavallisessa luokittelussa kutsutaan viideksi aistiksi, vaan myös sellaisia kuin ruumiimme asento ja tila, sen liikkeet ja rytmi, kaikki ihossa esiintyvät jatkuvat tuntovaihtelut - mitkä tavallisesti jätetään huomiotta - sekä lisäksi syvemmän kerroksen kokemukset, jotka liittyvät veren virtaamiseen suonistossa ja imusuonissa. Tämä kaikki muodostaa rikkaan kokemusmaailman, jonka ihmiset tavallisesti sivuuttavat tai, mikäli sitä ajattelevat, pitävät sitä laadultaan alempiarvoisena, mikä on meille yhteistä eläinten ja alempien elämänmuotojen kanssa. Jos haluamme kokea täydelleen itsemme inhimillisinä olentoina, silloin on välttämätöntä, että, tulemme tietoiseksi ruumiistamme tämän aistimiskyvyn avulla, mikä liittää ajatuksemme ja tunteemme toisiinsa ja tekee meille mahdolliseksi tuntea jotain sellaista, jonka voi ilmaista sanoilla ”Minä olen tässä enkä vain ajattele olevani ja minä koen inhimillisen mukanaoloni ajatuksella, tunteella ja ruumiilla”. Kun tällaista alkaa tapahtua, silloin havaitsemme, kuinka kehno on se tila, jossa elämme erillistä uneksivaa ajatuselämää ja jätämme kehon omiin oloihinsa siihen asti kunnes se kokee jonkin häiriön ja sen johdosta pyytää jotakin.

Se mihin haluaisin teidän kiinnittävän tänään huomionne on kokemismahdollisuutemme kolme tasoa eli kolme tasoa, joilla voimme elää. Näitä kolmea tasoa kutsun automaattitasoksi, sensitiivitasoksi ja tajuisuustasoksi eli automaattiseksi, sensitiiviseksi ja tajuiseksi elämäntavaksi. Ne ovat aivan kuin toistensa sisällä. Erittäin hyvä kuvaus asiasta on eräässä Buddhan saarnassa, jossa hän esittää vertauksen bambupuusta ja kuvailee, kuinka bambun näkyvissä olevan kuoren sisäpuolella on vahva puinen rakenne ja tämän sisäpuolella vielä ydin, todellinen elämä.

Sama pitää paikkansa meidän kohdallamme. Kolmesta eksistenssin tavasta ensimmäinen on automaattinen tapa, joka, alkaen sikiämishetkestä, jatkuu siihen asti kunnes ruumis on, ei vain kuollut, vaan alkanut hajota. Ruumiin kudoksilla on automaattinen elämä, joka alkaa ennen syntymää ja jatkuu jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Tajuttomuustilassa, unessa ja mielisairaustiloissa automaattinen toiminta jatkuu lakkaamatta, tehtävänään, osaksi huolehtia ruumiin eksistenssistä pitämällä yllä hengityksen, sydämentoiminnan ja verenkierron, ruoansulatuksen ja kudosuudistuksen vaistomaisia prosesseja sekä myös pitämällä hermosto käynnistyksessä. Aivoilla on tietty, sähkökoneilla osoitettavissa oleva rytminsä, joka on yhteydessä automaattitoimintaan.

Varsin huomattava osa elämästämme - siitäkin mitä kutsumme valveillaoloksi - kuuluu tälle tasolle, ilman että mitään tapahtuu hienommalla eli sisemmällä tasolla. Sisempää tasoa kutsun sensitiiviseksi. Tavallisesti sitä kutsutaan valveillaoloksi eli tajunnantilaksi, millä tarkoitamme sen havaitsemista mitä katsomme, niiden äänien kuulemista mitkä tulevat korviimme ja tietoisuutta siitä mitä kosketamme. Automaattitilassa katsomme ilman että havaitsemme, kuuntelemme ilman että kuulemme ja ajattelemme olematta tietoiset siitä mitä ajattelemme. Sensitiivisessä tilassa välitön toimintakenttämme on niin sanoaksemme valaistu. Juuri nyt katseeni on esimerkiksi suuntautunut kohti edessäni olevaa mattoa. Niin kauan kun katselin sitä pelkästään automaattisesti, en nähnyt sitä, vaikka siitä tuli silmiini vaikutelmia, joista syntyivät kaikki ne tulokset, mitä ilmenee aivoissani tietyllä toimintatasolla. Mutta minä en kuitenkaan nähnyt mattoa. Sitten eräänä hetkenä näin sen ja aloin huomata ja olla tietoinen maton kuvioista. Joskus tulemme äkisti tietoiseksi äänestä, joka on kuulunut jonkin aikaa ilman että olemme sitä kuulleet. Kaikki tämä liittyy sensitiivitilaan eli sensitiivienergiaan. Sen yläpuolella on sitten vielä jotakin sisempää, joka ei tunne vetoa mihinkään, joka on pelkästään tietoinen jostakin. Se on tajuntaa sensitiivisyydelle. Kuten sensitiivisyys on sensitiivisyyttä automaattisuudelle, samoin tajunta on tajuisuutta sensitiivisyydelle, kummankin ollessa toisen sisäpuolella, kuten edellä olevassa bambu-vertauksessa.

Tämä ei ole mitään uutta, vaan tätä on opetettu ihmiselle vuosituhansia ja sen voi tavata kaikkialla ja kaikissa inspiroiduissa kirjoituksissa Buddhan saarnoista Pak Subuhin Susila Budhi Dharmaan. Huomiotanne kiinnitetään aina tietoisuuteen erilaisista ”sisäisyyksistä” ja välttämättömyyteen kyetä erottamaan sisäisyyden eri asteita.

Se mitä pyydän teiltä tänään, on että yritätte käyttää täällä suorittamanne yhteisen työskentelyn suomaa lisättyä tarkkaavaisuuttanne ja lisääntynyttä mukanaolonne tuntoa havaitaksenne itsessänne nämä kolme eri tasoa. Tasojen idea voi tuntua teistä hyvin mielenkiintoiselta, mutta sillä ei ole meille mitään merkitystä, jos se jää vain ajatukseksi. Kun välittömän kokemisenne pohjalta huomaatte ne itsessänne ja ymmärrätte nämä kolme tasoa, silloin tiedätte, että jollette elä tajunnan tasolla, ette elä inhimillisen luontonne mukaisesti, ette sillä lailla kuin ihmisen tulisi elää. Kun koette tämän, silloin alatte tuntea todellista tarvetta, todellista janoa tajuisuuteen, eikä vain sensitiivisyyteen ja vielä vähemmän automaattisuuteen. Teille on hyödyksi, että käytätte hyväksenne tätä tilaisuutta todetaksenne itse nämä ajatukset. Myöhemmin ehkä toteatte, että unohditte kaiken tuon - olette vieläpä voineet viettää koko täällä oleskelunne ajan asiaa ajattelematta, mikä osoittaa, kuinka suuri osa elämästänne kuluu pelkästään automaattitasolla. Olette kuin kello, joka vain tikittää lakkaamatta, teittepä mitä hyvänsä.

- - -

(Työskentelyn ja aterioinnin päätyttyä Mr. Bennett vastasi esitettyihin kysymyksiin).

On tehtävä ero tapahtuman kulun alkamisen ja sen ohjaamisen välillä. Sensitiivienergialle on ominaista sen ohjattavuus, sen yhdistäessä meidät johonkin samaan aikaan kun se irrottaa meidät jostakin. Mutta itse prosessia ette voi panna alkuun pelkästään sensitiivienergialla. Kuinka voitte onnistua tällaisessa yrityksessä? Mikä aiheuttaa tapahtuman kulussa katkeaman, joka antaa teille mahdollisuuden ottaa aloitteen käsiinne? Jonakin aikana tarkkaavaisuuttanne ja mielenkiintoanne vetää puoleensa se mitä teette, mikä luultavimmin on juuri automaattinen tila, kuten useimpien kohdalla oli laita aterioitaessa, ja siihen liittyi satunnaisia sensitiivisyyden tuokioita, joita joko käytimme hyväksemme tai jätimme käyttämättä. Mutta mikä teki mahdolliseksi niiden hyväksi käyttämisen? Meissä heräsi jotakin. Se tila, jossa pystymme ohjaamisen ja keskittämisen toimeenpanemiseen, eroaa keskityksen varsinaisesta ohjaamisesta. Tämän vuoksi voimme sanoa, että jotakin on tapahtunut tajunnalle, joka sitä ennen ei ollut hallinnassamme ja johon meiltä puuttuu valintamahdollisuus. Harjoittelulla voimme valmentaa itseämme niin, että voimme päättää, että täsmälleen kello kaksi tai jonakin muuna aikana tahi juuri kun astumme sisään jostakin ovesta, muistamme sen, mitä haluamme tehdä ja alamme ohjata tarkkaavaisuuttamme. Mutta hyvin paljon useammin tarkkaavaisuutemme liikkeelle lähtö tapahtuu spontaanisesti ilman mitään aiheellista syytä taholtamme, toisin sanoen eräänä hetkenä olimme “unitilassa” ja seuraavana hetkenä havahduimme. Sanon tämän siksi, että voisitte erottaa täsmällisesti satunnaiset ja ilman tiettyä aihetta ilmaantuvat tajunnan hetket niistä, jolloin itse käyttelette tajuntaanne. Ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa kykymme käyttö on todellista.

Sensitiivinen tila sellaisenaan ei suo meille tällaista käyttömahdollisuutta, vaan sen tekee mahdolliseksi sensitiivisyyden takana oleva tajuisuus. Sensitiivienergian käyttäminen merkitsee, että ohjaamme sitä sinne, minne haluamme sen menevän. Eräs selvimpiä esimerkkejä tästä on höllentämisen käyttö. Automaattitilassa ollessaan ihmiset luovat itselleen jännityksiä ja näiden jännitystilojen vuoksi heidän toimintansa on vähemmän tehokasta kuin mihin he muuten pystyisivät. He hengittävät vain osalla keuhkojaan, he eivät ole yhteydessä näkemäänsä eikä kuulemaansa eivätkä myöskään omaan kehoonsa. Sinä hetkenä kun tajunta tulee mukaan saamme kyvyn ohjata sensitiivisyytemme höllentymiseen ja jännityksen löystymisen keralla pääsemme kiinteämpään kosketukseen itseemme. Jännittämiseen liittyvä energian tuhlaus vähenee ja tunnemme itsemme elävämmäksi. Tämän johdosta meillä on käytössämme enemmän sensitiivisyyttä ja samalla myös sitä, mitä tavallisesti kutsutaan ”tarkkaavaisuudeksi”.

Tärkeintä kuitenkin on huomata, ettette pysty käyttämään sensitiivisyyttä, jollei jotakin ole sen takana sitä ohjaamassa. Tarkkailemalla voitte havaita, että tajunta voi ohjata automaattisuutta. Jos esimerkiksi päätämme höllentää, sensitiivisyytemme ohjaa automaattienergiaamme ja saattaa kehomme rytmillisempään ja avoimempaan tilaan.

Tästä johtuu myös unikuvien irrallisuus, sillä unen aikana emme pysty ohjaamaan sensitiivienergiaamme. Se mitä kutsumme uneksi, merkitsee keskusten välisten yhteyksien katkeamista, jokaisen niistä eläessä omaa elämäänsä [1]. Tämän voimme havaita unistamme ja saatamme helposti huomata, että unet ovat peräisin eri keskuksista, mutta koska ne ovat kaikki erillisiä ja täysin vailla kriittistä kykyä, ihminen ei pysty tekemään eroa mielikuvituksen ja todellisen aistimuksen välillä. Se mitä ihmiset eivät ymmärrä on, että keskusten väliset yhteydet ovat usein katkenneina myös niin sanotussa valvetilassa. Kun sensitiivienergia liittyy ajatuksiimme olemme tietoiset ajatuksistamme ja sanomme olevamme valveilla. Mutta tuossa tilassa emme ehkä ole ollenkaan tietoiset ruumiistamme ja siten olemme kehon osalta samanlaisessa unitilassa kuin aikaisemminkin. Kun keskukset yhdistyvät keskenään niin, että ruumiin sensitiivisyys, mielen sensitiivisyys ja emootioiden sensitiivisyys alkavat sekoittua toisiinsa, syntyy harmonian tila. Ihminen on silloin tietoinen omasta mukanaolostaan tapahtumisessa, hänellä on tunto olemisensa todellisuudesta. Kun koemme tämän tilan, silloin tavallinen keskusten erillisyyden tila näyttää meistä hyvin unenkaltaiselta ja epätodelliselta.

Keskusten ollessa yhteydessä toisiinsa meillä on selvä tunto hallitsijan asemastamme. Kun tämä tunto syntyy yhteydenpidosta ruumiiseemme ja meillä on valta siihen, me voimme pyytää sitä tekemään mitä vaadimme ja se tekee sen, mitä siltä vaadimme. ts. se tottelee meitä luontevasti. Tällainen kehon tottelevainen tila on mahdollinen ainoastaan, kun suhteemme siihen on todellinen. Niin kauan kun pidämme ruumista sivussa ja ikään kuin hyljeksimme sitä emmekä välitä siitä, sekään ei välitä meistä. Minusta on todella mielenkiintoista ja tärkeää huomata, kuinka tavattoman vähän ankaruutta itse asiassa on tarpeen, jotta keho olisi tottelevainen, kuinka paljon keho saadaan ystävyydellä tekemään paljon sellaista, jota sitä olisi vaikea saada tekemään pakolla. Suhdetta kehoon voi erittäin hyvin verrata hyvän hevosmiehen suhteeseen hevoseensa. Hyvä hevosmies on vain se, joka ratsastaessaan hallitsee hevosensa ja hevonen kyllä tuntee silloin tuon asianlaidan.

[1] "Keskusten" käsite on selvitetty P. D. Ouspenskyn kirjassa Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet (Karatas-Kirjat, 1969).

J. G. Bennettin 5.5.1963 pitämä työsunnuntai-puhe.
Suomennos Väinö Kopponen.

Elonpyörä, 2/1970, sivut 15-20
Lupa julkaisemiseen saatu 06.02.2007.

<< takaisin <<